Mainittuani pari viikkoa sitten hengailleeni Tyypin kanssa vuoden ja nuristuani eilen lapsen teon vaikeudesta, voi olla paikallaan aukoa mun-sun-meidän-konseptia.

Olen aikojen (ja suhteiden) kuluessa vieraantunut ajatuksesta klassisesta ydinperheenä osana omaa elämääni. Samoin vanhemmuuden käsite pääsi vähän venymään, kun erinäisten tyttöystävien kuvassa ollessa tuli miettineeksi isäkysymystä. Ennen Tyypin astumista kuvaan olin oikeastaan jo päätänyt kokeilla omin päin jonkinlaisella muumimukilla lapsen alulle saattamista. Ajatuksena oli, että musta tulee perhe.

Tyyppi ei ollut aluksi millään muotoa ihastunut perhekäsityksistäni. Polygamia olisi jotain aivan kamalaa. Kompromissina lupauduin monogamiaan, jos Tyyppi suostuu edes ajattelemaan asiaa. Suostui, ei ihastunut edelleenkään, ja tässä ollaan. Enää papin aamen puuttuu ikuisesta yksiavioisuudesta (tai siltä ainakin toisinaan tuntuu...).

Sana 'lapsi' sai aluksi Tyypissä aikaan pakokauhua. Taustalla on lähinnä tunne omasta epäkunnosta bipolaarisen mielialahäiriön kanssa. Ajatus lapseen liittyvän vastuun kantamisesta oli aivan liikaa, kun jo pelkkä itsensä kanssa pärjääminen on toisinaan enemmän, kuin tarpeeksi. Samaan aikaan ajatus siitä, että yrittäisin lasta millä tahansa keinolla kenenkä muun kanssa tahansa aiheutti itkua ja hammasten kiristystä. Olin jo lykkäämässä projektia yleisen maailmanrauhan takaamiseksi, kunnes päädyttiin kaikkia tyydyttävään sopimukseen: Tyypillä on isäoptio, mutta ei -velvollisuutta.

Lapsiprojektista puuttuu enää lapsi.
---
14,9 astetta, vaikka lämmitystä on tänään kokeiltu.