Surffailin pitkästä aikaa läpi blogeja ja jäin kiinni Äitiin, joka ei ole ihan varma Reilun kaupan ja luomun maailmaapelastavista vaikutuksista.

Olen viettänyt ensin liian monta vuotta opiskellen "kehitystä" ja siihen liittyvää problematiikkaa.
Käytännön Reilut (TM) ratkaisut tulivat tutuksi gradua kasaillessa ja vielä palkkatyön ohessa aiheeseen perehdyttyäni olen päätynyt kaiken maailman leimojen karttamiseen. Jos omaatuntoa saa kaupasta rahalla, on syytä olettaa matkan varrella liian monen keksineen omantunnon myyvän niin hyvin, että ketjun alkuun ei edelleenkään putoa rippeitä enempää.

Lainailen ja kommentoin.
Reilu kauppa leimalla muuten kirjoitetaan isolla ja erikseen. Kyseessä on brändi.
Reilun kaupan merkin saa lopulta marginaalinen osa tuottajista, mikä aiheuttaa eriarvoisuutta pahimmillaan yhteisöjen sisällä.
Suuret tuottajat voivat samalla sopivasti pestä imagoaan vihreämmäksi ujuttamalla valikoimiin tuotteen tai pari leimalla tai kehittelemällä oman Tosi Reilun merkin.
Näpertelystä kitkerintä on se, että Reilun kaupan lisä ei todellisuudessa sekään maailmanmarkkinahinnan lisänä aina riitä kattamaan tuotannon kustannuksia. Eikä ole taattua, että yhteisöille tarkoitettu osuus todella päätyy yhteisön itse hallinnoitavaksi.
Reiluus osaksi liiketoimintaa? Tämä on kapitalismia. Ei tässä ole mitään reilua.

...jos on pakko syöttää kasvit eläimille ja syödä vasta ne tehotuotetut elukat.
Ruuan riittävyys ei ole ongelma, vaan sen jakautuminen miten sattuu.

Paljon elämässä täällä Pohjoisessa on elitististä. Meillä on aikaa sairastuttaa psyykkeemme, hommata diagnoosi ja hoitaa ongelmaa.
Meillä on mahdollisuus shopata marketissa, jonka valikoima on niin tuoretta, että roskiksestakin voi vielä ongelmitta hankkia ruokansa (kunhan ei jää kiinni).
Mietin, mitä tarkottaa "riittävä ja turvallinen" ruoka? Mietin kolmea kuukauttani maailman katolla, joiden aikana popsin lähes pelkästään quinuaa, perunaa, laamaa ja porkkanaa ja voin paremmin, kuin kotona Euroopassa.

Olen ratkaissut oman kulutusongelmani ryhtymällä mahdollisimman pitkälti kulutuskarkuriksi. Mikä ei tarkoita sitä, ettenkö säännöllisesti retkahtaisi fazerinsiniseen tai muuhun yhtä turhaan. Dyykaaminen ja jätteiden kerjääminen riittää melko pitkälle. Ja sen lopun voi hankkia ilman merkkiä reilusti mahdollisimman paikallisilta tuottajilta.
Aika tähän löytyy siitä, että työ on puolipäiväistä a rahat siitä, että niitä ei oikein tällä tavalla saa kulumaan.

Kesä on ollut uuvuttava ja rakentava.

Sunnuntaina avasin rakentavaa itkien katkeria kyyneleitä talokokouksessa sanoin "suunnittelen jättäväni tämän projektin".

Se ei olisi vain kodin ja sosiaalisen perheen, vaan ohimennen myös Berliinin loppu. Jos Suomi olisi realistinen vaihtoehto, olisin jättänyt "ehkä"-sanat pois. Mutta mitä minulle jää/ jäisi käteen ilman rinnakkaistodellisuuttani?

Olen ollut itselleni pari viikkoa olemassa.
Avoimen suhteeni loppuminen toisen osapuolen rakastumiseen uuteen ihmiseen ja sitä myöden suhteen päätyminen hyllylle [missä on ristiriita?!] laukaisi tilanteen. Sen jälkeen on tuntunut säännöllisesti eri tavoin pahalta. Sisään hengittäminen sattuu. Nauraminen sattuu. Oleminen sattuu. Ja kun puhdistava itku tulee, aukeaa kaikki padot.
Olen kirjoittanut pitkän kirjeen ja purkanut (sijaiskärsijäksi joutuneelle) toiselle osapuolelle KAIKEN. Toistaiseksi ei tunnu olevan siihen suuntaan mitään sanottavaa. Takki on tyhjä.

Siitä ajallisesti edeltäneeseen iskuun:
Luin jo vuosi sitten Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Nyt luen sitä uudelleen ja voisin sulloa jokaiseen lauseeseen itselleni paremmin sopivia yksityiskohtia.
Härkönen: "Juuri silloin sinä kuolet. Kun saamme luvan pukea ja lähteä, kun nousemme ylös ja kävelemme autolle, sinua ei enää ole."
Oma versioni olisi: "Juuri silloin sinä kuolet. Kun soitan Seinäjoen meluiselta rautatieasemalta kotiin, itken tulevaa omaishoitajuuttani ja annan rakkaiden lohduttaa itseäni, sinua ei enää ole."
Samalla soitan melkein repeatilla Stenkkaa ja korjailen mielessäni toteamuksia, kuten "Meinaan, ihminen jollon vitun hyvii ystävii, niin... Ei ne me ampuun itteensä." Kyllä "ne" menee. "Ne" tappaa itsensä muillakin tavoin.

En uskalla avata kirjoituspöydän kaapin ovea. Siellä odottelee pino kirjeitä ja muuta muisteltavaa, joka pitäisi käydä läpi, mutta en oikeastaan jaksa. En uskalla. Sen sijaan pyörittelen päässäni viimeistä tapaamistamme:
Viimeksi menetin lopullisesti jonkun, josta olin jo päästänyt irti. Nyt menetin jonkun, josta en halunnut (vielä) ainakaan ennen konfliktin aukomista päästää irti.

Life is a bitch?

lakkasin olemasta tiistaina, puolitoista viikkoa sitten klo 17.05 Turun rautatieasemalla. Kaikkien shokkien jälkeen sain itkettyä enää sen yhden kerran ja sitten hävisi eksistenssi.

Nyt tiedän jo, miltä tuntuu nälkä, kylläisyys, kylmä ja kuuma. Tunteet on silti vielä poissa.
Onko tästä paluuta?
Tarvitsenko vähitellen entistäkin oikeammin kallon kutistajaa?

Miksei elämä ole Ponyhof?

Vuoden takaisen itsemurhan vuosipäivänä siis minulle kerran tärkeä henkilö päätti elämästään päättämällä sen lopusta. Jos tämä ja kaikki sen kerrannaisvaikutukset ei olisi vain jäävuoren huippu, osaisin ehkä olla esimerkiksi surullinen.

Seuraavien aikojen kuluessa lisännen blogilistan hakusanoihin MS, kun aliotan uudenlaisen vertaistukiläheisen elämän.

Duunikin on autonomisen rinnakkaistodellisuuden jälkeen Matt Groeningin sanoin yhtä helvettiä.

...täs sen kummempia.

Ihan kaikki ei viime aikoina ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Tänään istuin uutisen jälkeen puistoon pussikaljalle ja olin onnellinen siitä, että mukana ollut Ystävä osasi olla hiljaa ja puhua oikeista asioista.

Kaikenlaisen stressin ja takaiskujen jälkeen alkaa olotila muistuttaa kummasti jo tuntemaani: aamuisin on vaikeaa päästä peiton alta, ei ole nälkä, kaikki duunit on ihan ylivoimaisia eikä mikään huvita.

Viimeksi tämä johti burn outiin, mutta nyt pidän varani:
säännöllisesti ovesta ulos
ei päihteitä (tupakkaa ei lasketa)
iltaisin nukkumaan
joka päivä ruokaa, vaikka ei edes huvittaisi.

Ehkä tämä taas tästä...

Paikka suljetulle vapautui jo tänään. Olen helpottunut ja arvostan arjessani monia asioita, jotka vielä viikko sitten tuntui vähemmän tärkeiltä.

Berliiniin oli kiva tulla. Kunnes tapasin Tyypin.

Olin jo mm. suisidaalisista viesteistä päätellyt, ettei kaikki ole kunnossa. Kaikki on nyt niin epäkunnossa, että maanantaina alkaa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen jakso suljetulla.

Minä en saa sanoa kenellekään mitään. Kenellekään. Mitään.

Vielä-tänään-ja-huomenna-kämppikseni on kääntänyt radiosta kanavan esille, jota en tunnusta tuntevani. Aamulla puuroa keittäessä on kuitenkin kivaa kuulla taustamökää, joten annoin olla. Oletan kyseessä olleen YLEn joku paikallinen. Mainoksia ei kuulu (edelleenkään) ja välimusiikit muistuttaa Rario Pohojammaasta.

Aluksi pääsin kesken ohjelmaa kuuntelemaan Jouko Skinnarin ja jonkun hallitushyypiön keskustelua Suomen taloudellisesta tilasta ja siinä sivussa vähätuloisten tienisteistä. Oli mieltä ylentävää kuulla, perfektissä, että opintotukea muiden tulonsiirtomuotojen rinnalla on korotettu merkittävästi.
Suomen kielestä valitettavasti puuttuvassa futuurissa sitteen kerrottiin siitä, että esim. pienimpiä kansaneläkkeitä ja omaishoidontukia ollaan nostamassa. Hallelujah! Samalla työttömyysturvaa ollaan kuulemma muokkaamassa siten, että pyritään kannustamaan työntekoon ja yrittäjyyteen. Hmm... Tämän olen kuullut Jossain aiemminkin.

Hengittelin syvään ja keskityin puuroon.

Seuraavaksi kerrottiin sitten Venäjän alkuperäiskielien häviämisestä. Toimittaja oli kuulemma Leningradissa.

Näinä internetkommunikaation hehkeinä hetkinä voi olla tuhansien kilometrien päästä mielenterveyden heikoilla jäillä kulkevasta exästä ja silti päätyä lukemaan vahvasti suisidaalisia viestejä.

Onnistuin jossain vaiheessa sanomaan "ei". Olen samaan aikaan positiivisesti yllättynyt itsestäni ja todella huolissani siitä, että Tyypillä ei ole enää ketään, jolla avautua.
Kuvittelin jossain vaiheessa, että virallinen Ero helpottaisi jotenkin tilannetta ja vähentäisi vastuun tunnetta, mutta se oli silloinen harha.

Luin taas lehteä.

Toiset meistä lluulivat vielä puoli vuotta sitten olevansa kroonisesti epäurheilullisia. Synnynnäisiä urheilulahjattomuuksia. Tällä viikolla ne toiset on olleet kolmissa aikido-harjoituksissa ja vielä kerran roikkumassa kiipeilyseinässä.

Kolmena päivänä viikossa pyörin, vierin ja kerin muiden heittelyistä. Yritän samaan aikaan miettiä lukkoja ja heittoja ja pakottamista ja niistä pakenemista. Innostun puutikuilla huitomisesta, kuin joskus pienenä metsässä. Korvissa suhisee, kun pääsee oikein vauhtiin kaarien kanssa.

Välipäivänä on suunnatonta nautintoa päästä punnertamaan vielä yhden otteen korkeammalle kuin viimeksi. Imen katseella muiden otteita ja asentoja ja yritän päästä perille siitä, mihin raajojen kohtiin imukupit olisi syytä kasvattaa.

Pään ja lantion väli ei ole kroonisesti jumissa, energiaa on enemmän ja unikin tulee paremmin ja säännöllisemmin.

Minulla sekä epilepsiaan, että näemmä pitkän tauon jälkeen taas toisinaan ilmestyvään migreeniin liittyy "tuntemuksia".

Toisinaan epilepsiaan liittyen koen todellisuutta laajempana ja syvempänä, minkä mielelläni myöhemmin pistän epilepsian piikkiin.
Sen sijaan migreeniin liittyvä näkökentän häviäminen ja realiteetin kapeneminen tulee seliteltyä sillä, että se vaan kuuluu nyt tähän. Tiedän, että ympärilläni on enemmän, kuin mitä pystyn näkemään ja käsittelemään, mutta sillä hetkellä aistit ei sitä vaan käsittele.

Tiedän aivojen kapasiteetin kykenevän ottamaan vastaan jopa 10% ympäristön ärsykkeistä. Migreenin aikana omani vielä vähemmän. Mutta miksi "laajeneminen" on päälle niin mahdotonta?

Realiteetin rajoilla on pelottavaa. Kuulun ehdottoman rationaaliseen koulukuntaan, jossa tällaista ei mietitä.

Taas tuli todistettua, että liikunta on epäterveellistä.

Sain ekoista aikidotreeneistä migreenin.
Tietävämmät tosin väittää, että pitkäaikaisen jumin jälkeinen yllättävä veren kierto saattaisi aiheuttaa moisia tiloja.

Jos aamu alkaa kello 6 sillä, että mukava vähän alle 4-vuotias puhaltaa korvaan ihan vaan katsoakseen, olisinko jo hereillä, ei luulisi päivään mahtuven muuta, kuin väsymystä ja leveää hymyä.

Mutta ei...
Jos olisin jättänyt käymättä Viistolla Pinnalla en olisi eksynyt Aamulehteen.
Aamulehdessä oikeusministeri Braxia on haastateltu ja otsikossa todetaan demokratian tipahtaneen banaanivaltiotasolle.
Paitsi että riemastun tietenkin taas siitä, että meidän sikahieno suomalainen demokratia on jotenkin "ylempänä", on pakko todeta, että totta toinen puoli.

Ja sitten korvaamaan banaaneita esimerkiksi metsäteollisuuden tuotteilla ja firmoja haluamillanne vaihtoehdoilla. Mutta tätä ei Brax/ Ammulehti ajanut takaa.

Mietitääs... Alle 30-vuotias on yleensä nuori, eli oletan, että puhutaan minusta.
Jos äänestäisin, äänestäisin toden näköisesti ehdokasta, jolla ei ole mitään saumoja mennä läpi. Ääneni siis menisi pienelle puolueelle, joka käyttäytyy sitten ryhmänä eduskunnassa.
Nykyään tosin kansallisen tason päätännän raamit on ihan jossain muualla. Suomen ääni EUssa ei kuulu, varsinkaan, jos sitä ei oikeastaan edes haluta käyttää, että ei vaan vaikutettaisi hankalalta.
Toinen lempiesimerkiini on IMF, missä Suomi jakaa 164 muun valtion kanssa 29,14% äänistä.

Olen "alle puolet". Eläisin paljon mielummin kommunalismissa. Näennäinen demokratia ei todella ole ihan ykkösvaihtoehto.

Brax on tainnut lukea kommunitarismista. Lie keskittynyt Putnamiin ja kavereihin. Minäkin. Todettiin esimerkiksi yhdessä tutkimusharjoittelussa, miten hienosti rasistinen ilmapiiri tukee kommunitarismia tietyissä Berliinin kaupunginosissa.
Tiedoksi Braxille ja toimittajalle: yhteenkuuluvuus ei ole synonyymi sosiaaliselle pääomalle.

Ei näin. Ei voi olettaa keuhkotaudin johtuvan suomenhevosista vain, koska molempia oli paljon 30-luvulla.
laman lapset on tosiaan niitä, jotka tekee pätkätöitä, mutta EI siksi, että olivat lapsia laman aikana, vaan ihan vaan siksi, että meillä nämä työmarkkinat on laman jälkeen kehitetty tällaisiksi.

Ajattelin jo optimistisesti, että joku varmaan on kommentoinut jotain fiksua, mutta lopetin lukemisen jo ensimmäiseen. Olisihan tämä tosin pitänyt jo muuta(kin) lukeneena ennakoida:


"Työmies, opi aakkoset! SE EI RIITÄ, mutta opi ne." Kehottaisin vaikka aloittamaan wikistä ja sitten voi lukea ihan oikeita kirjoja.

Kun klikkailin edelleen Hesariin asti ja olin valmiiksi kypsänä, provosoiduin World Visionin kummimainoksesta:

Olen todella allerginen sille, että ihmiset "auttavat" lapsia jossain. Vaikka summat olisivat pieniä, eriarvoistuminen varsinkin pienissä yhteisöissä tapahtuu helposti ja tässä vielä sopivasti lisätään molemmin puolin tunnetta siitä, että me hyvikset täältä pohjoisesta autellaan vähän teitä raukkoja siellä etelässä.

Tiesittekö muuten, että:

Eli: sponsori - sponsoroitu lapsi. Espanjaksi sana vielä kalskahtaa kovasti kolonialismille. Tämähän kuulostaa jo paljon rehellisemmältä kuin suomen sanan "kummi" käyttö.

En siis vielä lukenut sitä hesaria. Enkä ole ihan varma, pitäiskö.

Aamulla katselin, miten kaksi harakkaa kiisteli tiellä jostain banaaninkuoren oloisesta. Päästyäni lähemmäs totesin banaaninkuoren orvaksi, jonka yli oli ajettu niin monta kertaa - tai kerran kunnolla koko pituudelta, että jäljellä oli pelkkä nahka.

Jos oletetaan, että Kehitysmaiden (TM) pitäisi saavutta joku mystinen kehitys, mistä me Länsimaat näytetään mallia, voitanee olettaa, että harakatkin ovat kehityksen vauhdissa. Oravannahkakauppa on jo käynnissä. Koska alkaa globalisaatio?

Olen muutaman viikon miettinyt, mitä seuraavaksi on tulossa. Päädyin sanomaan nykyiselle työnantajalle kyllä. Samalla kuitenkin teen selväksi, että minun kanssa sopimusta jatkaessaan työnantaja saa sähkömiehen tekemään putkitöitä. Tosin tämän sähkömiehen mielestä kaivo ja huussi riittää ihan hyvin.

Oman ammatti-identiteetin ja tulevaisuuden ollessa hukassa suosittelen lukemaan Äitiä. Jos itse olisin uudestaan 15, tekisin toisin, kuin viimeksi.

Vai että meemiä... jos vaikka vaihtaisin sydämeistyneen rasismista marisemisen (Hellän natsikeikka ja lähinnä Rasmuksen älytön idea ehdottaa maahanmuuttajille kotiin jäämistä sekä Arja Karhuvaaran tämän aamuinen esiintyminen Aamu-TV:ssä ja kaikki siihen liittyvä rakenteellinen ajattelu) myöhemmäksi ja vastaan vaan ihan kiltisti, kun kerran pyydetään.

Yleensä muuten, kun uhoan bloggaavani jotain myöhemmin, jätän sen sitten kuitenkin tekemättä...

Meemin säännöt:
1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

3. Lue postaukset, ja jätä halutessasi kommentteja.

Jos on lähdössä viikoksi muualle, kannattaa olla unohtamatta vaatteitaan työpaikalle.