Kautta aikojen on ihmisiä kehotettu jättämään omat seinät ja hankkimaan sosiaalinen elämä elämää suurempien rakkauksien ja uusien kaverieden muodossa. Joskus elin siinä harhaluulossa, että tämä toteamus voisi koskea myös minua. Tänään viimeistään opin, että näin ei ole.

Jo historian ammoisina aikoina (kymmenen vuotta sitten) hyvä ystävä (kämppis) ja tyttöystävä (sen sisko) löytyi samasta solusta. Meillä kun kommuunissa jaettiin kaikki, niin kämppis kantoi mulle omat ystävänsä kotiinkuljetuksena näytille ja totesin ne paremmiksi, kuin itse etsimäni.
Saksassa parhaat ystävät on kaikki nykyisiä tai entisiä kämppiksiä. Klassiseen parisuhteeseen olen päätynyt näistä kahden kanssa ja elämäni Suuri Platoninen Rakkaus löytyi talon kapakasta tiskin takaa.

Turussa olen ollut vähän epäsosiaalinen ja kärsinyt lähinnä eriasteisista kodittomuuden tunteista ja täällä (= Suomi) olemisen kriiseistä. Tänään istuin pöydän ääreen ihmettelemään, olisiko nyt aika pakata tavaransa kasaan ja lähteä eteenpäin. Kesken synkistelyn puhelin soi. Mulle melkein tuntematon henkilö tarjos mielenkiintoista kirjaproggista ja pyysi pelaamaan suuren intohomoni kohdetta pöytäjalkapalloa.

Sananlasku petti. Ja hyvä niin.