Nuorella iällä tuli muutamaa kertaan lähdettyä ja jätettyä elämä taakse noin vain. Suomessa vaihtui kaupungit, sitten rinki laajeni Euroopan sisällä ja lopulta riitti maailman toiseen ääreen. Tässä on taas viimeisen vähän ajan aikana tullut vaihdettua maisemaa. Aina ikävöidessäni kotiin, mihin tahansa niistä, alkaa päässä soida tutut viulut. Tätä tapahtuu jatkuvasti enemmän. Tänään yhdistelmä sähköposti boliviasta + puhelu Saksasta aiheutti varman reaktion.

Time is never time at all
You can never ever leave without leaving a piece of youth

No myönnetään. Jossain vaiheessa alkoi tuntua vanhalta.

And our lives are forever changed
We will never be the same
The more you change the less you feel

Pahinta kuitenkin oli jossain vaiheessa sen tosiasian tajuaminen, että elämä jatkuu kaikkialla, olin sitten siellä, tai en. Kolmessa fyysisessä paikassa ei voi olla samaan aikaan. ja niissä kahdessa, missä ei ole, ei mikään ole palatessa siten, niin kuin se aiemmin oli. Itse rähjääntyy reissussa, mutta se ei tarkoita sitä, että elämä muualla jäisi paikoilleen odottelemaan.

Jossain vaiheessa alkoi lähtöjä edeltää pakonomainen siihen hetkeen ripustautuminen, koska oli aivan varmaa, että sitä hetkeä ei enää tulisi. Jostain syystä tämän tajuaminen on hetkittäistä.

Believe, believe in me, believe
Believe in the resolute urgency of now
And if you believe there’s not a chance tonight
Tonight, so bright
Tonight

Mitä enemmän siinä hetkessä jaksaa roikkua, sitä todemmaksi kaksi viimeistä säettä muuttuu:

The impossible is possible tonight
Believe in me as I believe in you, tonight

Sanat täältä