Teen kotona toimistotöitä ja ajattelen verestä kovettuneita lakanoita.
Autan lähistöllä palaneen melkein-vallatun talon asukkaita ja ajattelen verisiä lakanoita.
Käännän englantia saksaan ja ajattelen niitä samoja lakanoita.
Kuuntelen musiikkia ja ajattelen lakanoita.
Palopaikalta evakuoituja majoittaessani etsin puhtaita (valkeita) lakanoita ja ajattelen verisiä tahroja Pikkuveljen puhtaissa lakanoissa.

Jotenkin tuntuu siltä, että olen unohtamassa kaiken olennaisen ystävyydestä. Siitä, mitä oli. Sen, mitä ei ollut, muistan liiankin hyvin, kuten Mau jo edellisen kirjoituksen lootassa ennusti.