Muistan elävääkin elävämmin kahden viimeisen yön unet.

Lauantaina nukahdin naama hesarilla. (Täällä on Suomivieras. Puoluekommari, joka eilen kiskaisi pullon punkkua vaalijärkytykseen.) Katselin unta, jossa olin Vaasan kaupunginteatterissa näyttelijä. Vanha luokkakaverini oli myös roolissa. Ensi-ilta meni hyvin ja toisessakin näytöksessä olin sattumalta paikalla. Kolmannen missasin täysin, kun en ollut tarkistanut aikatauluja ja neljännen alkaessa olin vain sattumalta teatterilla. Tulin näytökseen vartin myöhässä katsomon kautta. Kyseessä oli koululaisnäytös. Teinit istuivat käytävillä sikin sokin, kuten täällä täysissä luentosaleissa ja vislasivat Ilkka Aron ilmoittaessa myöhästymisestäni ja toivottaessa minut tervetulleeksi.
Aamulla herätessä tarkistin muutaman päivämäärän, joista ei oikein ollut varmuutta.

Viime yönä katselin unta taas itsestäni. Revin uuden huoneeni lattiaa ylos. Maton, linoleumin, muovimaton ja liiman alta paljastui kaunis puulattia, jolle ei tarvinnut tehdä mitään. Olin helpottunut siitä, että huoneessa pääsi vähällä.
Aamusta asti olen miettinyt, pitäisikö hiominen sittekkin jättää väliin ja valita helpompi tie: lakka.