Nyt on Lupaus katsottu. Elokuva tuli joulupostissa, kun olin pyytänyt lähettämään suomalaisia elokuvia. Itse elokuva ei ollut kaksinen, mutta PMS:n pauloissa itkin jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. *silmien pyörittelyä*

Ensimmäinen tuntemani lotta oli ala-asteen opettaja, joka oli pikkulottana kulenut liian täyteen tungetussa sotasairaalassa jakamassa ruokaa ja pyyhkimässä otsia.
Kuvittelin Suomalaisen Miehen kuolemaan asti, ettei suvustani löytyisi yhtään naista, joka olisi osallistunut sodan aikaisiin virallisiin aktivitteetteihin. Jäämistön kirjoja katsellessa löytyi kuitenkin Miehen siskon opaskirja lääkintälotalle. Siskolla on jo pari vuotta ollut kaksi kuutiota multaa sylissään, joten pala suvun historiaa on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Kukaan ei tiedä tai suostu kertomaan mitään.

Saksassa on muotia vaieta suvun natseista ja hehkuttaa vastarinta-aktivisteilla. Omista isoisoisistäni löytyy sekä saksalaisille oppana toiminut mies, että varmuuden vuoksi vankilaan pistetty kommari. Vaikka olen ylpeämpi jälkimmäisestä, en tunne - edes Saksassa - tarvetta piilotella ensimmäistäkään. Historian - myös omansa - kanssa on jotenkin tultava toimeen, eikä siinä vaikeneminen auta.