Kuten mainitsi, olen kahlaillut suomalaista kirjallisuutta viimeaikoina. Viimeyönä en saanut unta ja jatkoin Maria Jotunin Huojuvaa taloa. Pakko olla ynseä: Sen kirjan olisi voinut tiivistää novelliksi ja se olisi silti riittänyt ihan hyvin.

En saanut yöllä kirjaa loppuun, mutta jatkoin unessa tapahtumia. Olin itse kirjan Lea ja elin väkivaltaisessa suhteessa. Tosin minä yritin puolustautua myös fyysisesti: olin vankina kodissani ja rikoin ikkunan herättääkseni huomiota. Heitin miestä (joka oli Tyyppi miinus 50 kg) kaktuksella, jonka piikit ei edes sattuneet omaan käteeni.
Herätessäni oli sekaisin. Tunsin älytöntä syyllisyyttä siitä, että näin Tyypistä tällaista unta. Loppuyön podin, enkä uskaltanut aamulla kertoa unesta kenellekään.

Olen taipuvainen toden tuntuisiin uniin ja siihen, että en pääse tunteista irti vielä heti herättyänikään, mutta ikinä en ole kokenut tilaa yhtä voimakkaana, kuin tämän kertaista syyllisyyttä väkivaltaskenaariostani.