Saatuani vihdoin oman koneeni pystyyn edes tuolin puute ei harmita. Seisten on ihan hyvä naputtaa.

Lukiessani kaikkien muiden blogeja tajusin, että eilen taisi olla isänpäivä. Vaikka en vietä juhlapyhiä ja merkkipäiviä, saa isänpäivä minut aina tuntemaan itseni omituiseksi. Tuntuu siltä, että kaikilla muilla joko on isä, jota muistetaan jotenkin tai ei enää ole isää, jota muistetaan silti jotenkin.
Tapasin viimeksi bio-isäni pari vuotta sitten isoäitini luona.

Isä: Mitäs Marri?
Marri: Ei kummempia. Lähden Boliviaan.
I: Ai. No koskas sä meillä tuut käymään?
M: En varmaan [edelleenkään] tule.
...
M: Mun nappi irtosi. Antaisitko sen sieltä sun tuolin alta? Kiitos.

On oma valintani olla olematta yhteydessä. Vaikka näin ei ole hyvä, on ratkaisu oman psyykkeen kannalta ehdottomasti parempi.
Toivon, että en äitienpäivän jälkeen joudu kirjoittamaan samaan sävyyn ainoasta jäljellä olevasta henkisestä vanhemmastani.