Varoitus: Sentimentaalinen Minä on on päässyt vauhtiin

Vuosia, vuosia, vuosia sitten niin sanotusti kämmin yhden tärkeimmistä ihmissuhteistani. Kuka pakotti haukkumaan ihmisen parisuhteen? Oliko pakko mennä puolijulkisesti lyömään vetoa siitä, montako viikkoa neitojen ihastus kestää (tähän mennessä viisi vuotta)? Ja ennen kaikkea: oliko ihan pakko loppuun asti laukoa ihmiselle "totuuksia" suhteesta päin naamaa? Ei. Tein silti. (&%¤:n teini on ihan oikea ilmaus tähän kohtaan. Antakaa tulla vaan.)

Nyt olen toivottavasti vähän isompi. Osasin miljoonan vuoden jälkeen pyytää anteeksi ja sainkin. Jännitys tiivistyy: vieläkö joskus oikeasti syödään yhdessä joulusuklaata lounaaksi? Nukutaan yhdessä liian kapeassa, epämukavassa sängyssä, koska on liian kylma? Kerrotaan salaisuuksia? Liftataan pääkaupunkiin? Suunnitellaan yhteistä maatilaa ja miljoonaa ei-yhteistä lasta (saisin nyt edes sen ensimmäiseni alulle)?

Ei kai. Silti olen iloisesti yllättynyt siitä, että Rakas Ystävä on taas olemassa. Kiitos kun kirjoitit, ihana!