Tänään kuulin tekstiviestinä sen, mitä kaikki kuvittelivat minun tietäneeni jo hetken.
Entinen hyvä ystäväni on kuollut. Ehkä omasta tahdostaan, ehkä ei.

Hysteerisen kahden minuutin itkun jälkeen vedin pääni täyteen, että ei vaan tarvitse ajatella. Tämä on siis kännipolkka, jonka aikana ajattelen edelleen. Kyseessä on neljäs kuollut entinen ystävä. Silti tai juuri siksi en osaa suhtautua.

Meillä oli kappale. Noitalinna huraan Pikkuveli, joka ei lopuksi muistuttanut kumpaakaan.

Tumma on taivas ja pimennetyt kuut
kun matkustan pikkuveljen luota kaupunkiin
Olisin jo halunnut jäädä kotiin
herätä aikaisin aamulla lumiauran kolahduksiin

Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty
En meidän taloon lisää aikuisia halua

Tiedän kyllä että undulaatit tapaavat
miestenvessoissa turpiinsa saada
Mutta vielä pikkuveli lukee aamulla
sängyssä mun kanssa sängyssä mun kanssa sarjakuvia

Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty
En meidän taloon lisää aikuisia halua

Viimeisen kerran Pikkuveljeltä lähtiessäni jätin taakseni tahmaisen lattian, nälkäisen kissan ja Pikkuveljen veriset lakanat. Lähdin isompaan kaupunkiin helpottuneena siitä, että ei tarvinnut jäädä samaan kaupunkiin ja miettiä sopan selvittelyä.

Pikkuveli sai harvemmin päihinsä, vaikka olikin arogantti snobi hintti. Pikkuveljellä oli aina rekkalesbokaverit varmistamassa sen verran selustaa, että kaikilla pysyi sukat jalassa.

Pikkuveljeltä oli turha kerjää, ettei menisi aikuistumaan. Se kieltäytyi siitä jokatapauksessa.