Kuten suuri arjen sankarin, minäkin tunnustaudun usein hankalaksi ihmiseksi. Nyt tosin tuntuu eritavalla hankalalta.

Aamu alkoi joskus puolilta päivin. Makasin kolme tuntia sängyssä Tyypin läppärin ääressä robotteja tappamassa, kunnes sain kauniin pyynnön soittaa palkkakirjanpitäjälle. Puolisen tuntia myöhemmin pyydettiin vielä kauniimmin hakemaan pankista rahaa. Mitä alemmas pääsin parvisängyn tikkailla, sitä vuolaammin valui räkä ja kyyneleet. Kaksi asiaa on ihan liikaa. Olen positiivisesti ''yllättynyt'' siitä, että parisuhteeni ei ole yhdensuuntainen hoitosuhde, vaan saan tällä hetkellä tasan niin paljon hoivaa ja huolenpitoa, kun tajuan pyytää. Usein en tajua. On muka niiiin kamalaa olla hetki muiden vaivana.

Sain puhelun soitettua ja pankissa käynnin delegoitua. Sen sijaan soitto professorille gradun näytille viemiseksi mahdollista julkaisua varten ei sitten enää sujunut yhtä näpsäkästi. Sain vielä sanottua itkemättä, että olen vähän lopussa, mutta loppu tuli taas nikotuksen ja itkun seasta.

Nyt istun koneella pipo päässä ja takki niskassa, manaan vuodatuksen toimimattomuutta ja yritän lähteä postiin ja kopioimaan. Arjen sankari aina mainostaa unta, ruokaa ja liikuntaa. 100 metriä postiin ja sama takaisin olisi se liikunta.