Avoimen suhteeni loppuminen toisen osapuolen rakastumiseen uuteen ihmiseen ja sitä myöden suhteen päätyminen hyllylle [missä on ristiriita?!] laukaisi tilanteen. Sen jälkeen on tuntunut säännöllisesti eri tavoin pahalta. Sisään hengittäminen sattuu. Nauraminen sattuu. Oleminen sattuu. Ja kun puhdistava itku tulee, aukeaa kaikki padot.
Olen kirjoittanut pitkän kirjeen ja purkanut (sijaiskärsijäksi joutuneelle) toiselle osapuolelle KAIKEN. Toistaiseksi ei tunnu olevan siihen suuntaan mitään sanottavaa. Takki on tyhjä.
Siitä ajallisesti edeltäneeseen iskuun:
Luin jo vuosi sitten Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Nyt luen sitä uudelleen ja voisin sulloa jokaiseen lauseeseen itselleni paremmin sopivia yksityiskohtia.
Härkönen: "Juuri silloin sinä kuolet. Kun saamme luvan pukea ja lähteä, kun nousemme ylös ja kävelemme autolle, sinua ei enää ole."
Oma versioni olisi: "Juuri silloin sinä kuolet. Kun soitan Seinäjoen meluiselta rautatieasemalta kotiin, itken tulevaa omaishoitajuuttani ja annan rakkaiden lohduttaa itseäni, sinua ei enää ole."
Samalla soitan melkein repeatilla Stenkkaa ja korjailen mielessäni toteamuksia, kuten "Meinaan, ihminen jollon vitun hyvii ystävii, niin... Ei ne me ampuun itteensä." Kyllä "ne" menee. "Ne" tappaa itsensä muillakin tavoin.
En uskalla avata kirjoituspöydän kaapin ovea. Siellä odottelee pino kirjeitä ja muuta muisteltavaa, joka pitäisi käydä läpi, mutta en oikeastaan jaksa. En uskalla. Sen sijaan pyörittelen päässäni viimeistä tapaamistamme:
Tulet kohti, näet minut ja käännyt 180 astetta, takaisin sinne, mistä tulit.
Viimeksi menetin lopullisesti jonkun, josta olin jo päästänyt irti. Nyt menetin jonkun, josta en halunnut (vielä) ainakaan ennen konfliktin aukomista päästää irti.Life is a bitch?
Kommentit