Tässä kaksipäisten kynttilöiden ja stressipeikkojen luvatussa maailmassa on joskus hyvä olla tekemättä mitään ja keskittyä ei-mihinkään. Samalla voi vahingossa miettiä syitä ja seurauksia.

Kotona en koskaan oikein ollut mitään, ellei koulussa rapissut ysejä ja kymppejä ja partiosta tullut nimityksiä ja suoritusmerkkejä. Ei kukaan koskaan valittanut, eikä ollut syytä, kun kerran meni hyvin, mutta jotenkin kiitoksen saanti rajoittui menestykseen ja menestyksestä tuli sitten tapa kerjätä kiitosta. Oravanpyörän ensimmäinen osa oli valmis.

Olen myös varustettu XXXL-kokoiselle vastuuntunnolla ja käsityksellä siitä, että vain minäminäminä osaan. Kommuunissa pääsen valloilleni, kun vastuuta saa, kunhan vaan ottaa eikö kukaan kiellä tekemästä töitä.
Tähän päälle vielä pieni elämänhallintaongelma: En ole koskaan opetellut rajojani. Kun en kerran naksahtele tämän useammin (kerran n. 4 vuodessa), niin se ei ole tuntunut tarpeelliselta. (Istuuhan kaikki kotona tietokoneen äärellä taputtamassa ja huutamassa HURRAA! tällä päättelykyvyn helmelle?)

Nyt alkaa käydä selväksi, että on pakko opetella uusi elämä. Ideoita otetaan vastaan. Tähän mennessä järkevimmältä tuntuisi viikkosuunnitelmat ja työkiintiöt.