sunnuntai, 28. syyskuu 2008

Ilman Reilua reilusti?

Surffailin pitkästä aikaa läpi blogeja ja jäin kiinni Äitiin, joka ei ole ihan varma Reilun kaupan ja luomun maailmaapelastavista vaikutuksista.

Olen viettänyt ensin liian monta vuotta opiskellen "kehitystä" ja siihen liittyvää problematiikkaa.
Käytännön Reilut (TM) ratkaisut tulivat tutuksi gradua kasaillessa ja vielä palkkatyön ohessa aiheeseen perehdyttyäni olen päätynyt kaiken maailman leimojen karttamiseen. Jos omaatuntoa saa kaupasta rahalla, on syytä olettaa matkan varrella liian monen keksineen omantunnon myyvän niin hyvin, että ketjun alkuun ei edelleenkään putoa rippeitä enempää.

Lainailen ja kommentoin.
"Miellän esimerkiksi reilukauppatouhun niin pieneksi näpertelyksi, ettei sillä ole ratkaisevaa vaikutusta ihmisten tilanteen parantamisessa. Paljon oleellisempaa olisi minusta saada vastuullisuus osaksi “tavallista” liiketoimintaa."
Reilu kauppa leimalla muuten kirjoitetaan isolla ja erikseen. Kyseessä on brändi.
Reilun kaupan merkin saa lopulta marginaalinen osa tuottajista, mikä aiheuttaa eriarvoisuutta pahimmillaan yhteisöjen sisällä.
Suuret tuottajat voivat samalla sopivasti pestä imagoaan vihreämmäksi ujuttamalla valikoimiin tuotteen tai pari leimalla tai kehittelemällä oman Tosi Reilun merkin.
Näpertelystä kitkerintä on se, että Reilun kaupan lisä ei todellisuudessa sekään maailmanmarkkinahinnan lisänä aina riitä kattamaan tuotannon kustannuksia. Eikä ole taattua, että yhteisöille tarkoitettu osuus todella päätyy yhteisön itse hallinnoitavaksi.
Reiluus osaksi liiketoimintaa? Tämä on kapitalismia. Ei tässä ole mitään reilua.

Luonnonmukainen viljely on yksinkertaisesti liian tehotonta, jotta sen avulla voitaisiin ruokkia kaikki maailman ihmiset.
...jos on pakko syöttää kasvit eläimille ja syödä vasta ne tehotuotetut elukat.
Ruuan riittävyys ei ole ongelma, vaan sen jakautuminen miten sattuu.

Minulle luomussa on ollut melko elitistinen leima. Länsimaiden hyvin toimeentulevilla on mahdollisuus ostaa terveellisyyttä tai hyvää omaatuntoa luomulaarista vaikka suurimmalle osalle ihmiskuntaa riittävän ja turvallisen ruuan saaminen on pelkkää haavetta.
Paljon elämässä täällä Pohjoisessa on elitististä. Meillä on aikaa sairastuttaa psyykkeemme, hommata diagnoosi ja hoitaa ongelmaa.
Meillä on mahdollisuus shopata marketissa, jonka valikoima on niin tuoretta, että roskiksestakin voi vielä ongelmitta hankkia ruokansa (kunhan ei jää kiinni).
Mietin, mitä tarkottaa "riittävä ja turvallinen" ruoka? Mietin kolmea kuukauttani maailman katolla, joiden aikana popsin lähes pelkästään quinuaa, perunaa, laamaa ja porkkanaa ja voin paremmin, kuin kotona Euroopassa.

Olen ratkaissut oman kulutusongelmani ryhtymällä mahdollisimman pitkälti kulutuskarkuriksi. Mikä ei tarkoita sitä, ettenkö säännöllisesti retkahtaisi fazerinsiniseen tai muuhun yhtä turhaan. Dyykaaminen ja jätteiden kerjääminen riittää melko pitkälle. Ja sen lopun voi hankkia ilman merkkiä reilusti mahdollisimman paikallisilta tuottajilta.
Aika tähän löytyy siitä, että työ on puolipäiväistä a rahat siitä, että niitä ei oikein tällä tavalla saa kulumaan.

tiistai, 12. elokuu 2008

Ei otsikkoa

Kesä on ollut uuvuttava ja rakentava.

Sunnuntaina avasin rakentavaa itkien katkeria kyyneleitä talokokouksessa sanoin "suunnittelen jättäväni tämän projektin".

Se ei olisi vain kodin ja sosiaalisen perheen, vaan ohimennen myös Berliinin loppu. Jos Suomi olisi realistinen vaihtoehto, olisin jättänyt "ehkä"-sanat pois. Mutta mitä minulle jää/ jäisi käteen ilman rinnakkaistodellisuuttani?

maanantai, 9. kesäkuu 2008

Päänarukerän purkamista

Olen ollut itselleni pari viikkoa olemassa.
Avoimen suhteeni loppuminen toisen osapuolen rakastumiseen uuteen ihmiseen ja sitä myöden suhteen päätyminen hyllylle [missä on ristiriita?!] laukaisi tilanteen. Sen jälkeen on tuntunut säännöllisesti eri tavoin pahalta. Sisään hengittäminen sattuu. Nauraminen sattuu. Oleminen sattuu. Ja kun puhdistava itku tulee, aukeaa kaikki padot.
Olen kirjoittanut pitkän kirjeen ja purkanut (sijaiskärsijäksi joutuneelle) toiselle osapuolelle KAIKEN. Toistaiseksi ei tunnu olevan siihen suuntaan mitään sanottavaa. Takki on tyhjä.

Siitä ajallisesti edeltäneeseen iskuun:
Luin jo vuosi sitten Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Nyt luen sitä uudelleen ja voisin sulloa jokaiseen lauseeseen itselleni paremmin sopivia yksityiskohtia.
Härkönen: "Juuri silloin sinä kuolet. Kun saamme luvan pukea ja lähteä, kun nousemme ylös ja kävelemme autolle, sinua ei enää ole."
Oma versioni olisi: "Juuri silloin sinä kuolet. Kun soitan Seinäjoen meluiselta rautatieasemalta kotiin, itken tulevaa omaishoitajuuttani ja annan rakkaiden lohduttaa itseäni, sinua ei enää ole."
Samalla soitan melkein repeatilla Stenkkaa ja korjailen mielessäni toteamuksia, kuten "Meinaan, ihminen jollon vitun hyvii ystävii, niin... Ei ne me ampuun itteensä." Kyllä "ne" menee. "Ne" tappaa itsensä muillakin tavoin.

En uskalla avata kirjoituspöydän kaapin ovea. Siellä odottelee pino kirjeitä ja muuta muisteltavaa, joka pitäisi käydä läpi, mutta en oikeastaan jaksa. En uskalla. Sen sijaan pyörittelen päässäni viimeistä tapaamistamme:
Tulet kohti, näet minut ja käännyt 180 astetta, takaisin sinne, mistä tulit.
Viimeksi menetin lopullisesti jonkun, josta olin jo päästänyt irti. Nyt menetin jonkun, josta en halunnut (vielä) ainakaan ennen konfliktin aukomista päästää irti.

Life is a bitch?

perjantai, 23. toukokuu 2008

Dekonstruoitu tabula rasa

lakkasin olemasta tiistaina, puolitoista viikkoa sitten klo 17.05 Turun rautatieasemalla. Kaikkien shokkien jälkeen sain itkettyä enää sen yhden kerran ja sitten hävisi eksistenssi.

Nyt tiedän jo, miltä tuntuu nälkä, kylläisyys, kylmä ja kuuma. Tunteet on silti vielä poissa.
Onko tästä paluuta?
Tarvitsenko vähitellen entistäkin oikeammin kallon kutistajaa?

Miksei elämä ole Ponyhof?

sunnuntai, 18. toukokuu 2008

Ei otsikkoa

Vuoden takaisen itsemurhan vuosipäivänä siis minulle kerran tärkeä henkilö päätti elämästään päättämällä sen lopusta. Jos tämä ja kaikki sen kerrannaisvaikutukset ei olisi vain jäävuoren huippu, osaisin ehkä olla esimerkiksi surullinen.

Seuraavien aikojen kuluessa lisännen blogilistan hakusanoihin MS, kun aliotan uudenlaisen vertaistukiläheisen elämän.

Duunikin on autonomisen rinnakkaistodellisuuden jälkeen Matt Groeningin sanoin yhtä helvettiä.

...täs sen kummempia.